Piispainkokous / 02/14/2006

6 §
<2003-01121> Työn johtaminen, työyhteisön kehittäminen ja työturvallisuus
Esittelijä: Kalervo Salo
Syksyn 2003 kirkolliskokous käsitteli kahta aloitetta, jotka koskivat naispappeutta (hiippakuntakokousesitys 2/2003 sekä edustaja-aloite 6/2003). Käsittelyn pohjana oli perustevaliokunnan mietintö (4/2003). Kirkolliskokous päätti jättää molemmat aloitteet raukeamaan, mutta lähetti asian piispainkokouksen harkittavaksi niiltä osin, kun se koskee työn johtamista ja työyhteisöjen kehittämistä sekä työturvallisuutta. Asian käsittelystä piispainkokouksessa kerrotaan tarkemmin piispainkokouksen pöytäkirjassa (10.-11.2.2004, 6 §).

Piispainkokous päätti kokouksessaan 10.2.2004 (6 §) yksimielisesti valmistusvaliokunnan esityksen mukaisesti
1. perustaa työryhmän kartoittamaan, mitä ongelmia johtamisen, työyhteisöjen ja työterveyden tai työhyvinvoinnin kannalta syntyy tilanteissa, joissa
a) henkilö omantunnon vakaumuksen perusteella kieltäytyy tai pyrkii painokkaasti välttelemään työtehtäviään tai yhteistyötä,
b) joku työtovereista tai seurakuntalaisista jatkuvasti ja painokkaasti kiistää yhden tai useamman työntekijän ammatillisen identiteetin oikeutuksen tai
c) työnantaja velvoittaa tai painostaa työtehtäviin, jotka ovat henkilön oman vakaumuksen vastaisia, ja ehdottamaan toimenpiteitä ongelmatilanteiden ratkaisemiseksi tai niiden aiheuttamien haittojen minimoimiseksi; sekä
2. nimetä työryhmän puheenjohtajaksi piispa Mikko Heikan ja jäseniksi tutkija Maarit Hytösen, kouluttaja Pekka Alajan, apulaistoiminnanjohtaja Stina Lindgårdin, palkkauslakimies Timo von Boehmin, kirkkoherra Jaana Marjasen sekä kirkkoherra Keijo Rainerman. Työryhmä voi kuulla muita asiantuntijoita. Työryhmä voi kutsua itselleen sihteerin.

Työryhmä kutsui sihteerikseen piispainkokouksen sihteeri, dosentti Kalervo Salon. Työryhmä on hyödyntänyt TM Paula Närhen tutkimustyötä, joka on julkaistu erikseen. Tutkimustyö jakautui kahteen osaan. Ensimmäisessä vaiheessa laadittiin kyselykaavake tuomiokapituleille, lääninrovasteille ja työyhteisökehittäjille. Tutkimuksessa kartoitettiin erityisesti naispappeudesta aiheutuneiden ongelmien laajuutta seurakunnissa. Tutkimuksen toisessa vaiheessa perehdyttiin teemahaastattelun avulla niiden seurakuntien tilanteeseen, joissa naispappeus aiheutti ongelmia.

Työryhmä on kuullut useita asiantuntijoita. Työryhmä julkaisi 30.1.2006 mietintönsä Työn johtaminen, työyhteisön kehittäminen ja työturvallisuus (Suomen ev.-lut. kirkon keskushallinto. Sarja B 2006:2). Työryhmä päätyi ehdottamaan, että piispainkokous antaisi suosituksen, jonka tarkoituksena on etsiä voimassa olevan yleisen työmarkkinalainsäädännön, kirkkolain ja kirkkojärjestyksen mukaisia ratkaisuja ongelmallisiin tilanteisiin (mietinnön liite 1). Suosituksessa puututaan erityisesti naispappeuden aiheuttamiin jännitteisiin. Sitä voidaan kuitenkin soveltuvin osin hyödyntää myös muiden työyhteisöongelmien käsittelyssä.

Työryhmän työhön liittyy Keijo Rainerman eriävä mielipide ja toimenpide-ehdotus. Siinä hän mm. esittää, että naispappeuden torjuminen ei johdu inhimillisistä syistä kuten sopivuudesta tai kyvykkyydestä, vaan Raamatusta ja Herran käskystä. Tunnustukseltaan kirkkomme perusta on kunnossa, mutta naispappeuspäätös on torjujien mielestä aiheuttanut perustan kanssa ristiriidassa olevan oppimurtuman. Kestämätön ja uskollemme vieras on sellainen ajatus, että kristityllä olisi uskonvakaumuksen vapaus, mutta uskolla ei saisi olla ilmennyksiä käytännön toimissa ja elämässä.

Rainerman mukaan kirkolliskokouksen naispappeuspäätöksen yhteydessä päättämä ponsi on moraalisesti ja lain tulkintaa sitova. Ponsi ei pakota yhteistyöhön papillisissa tehtävissä, mutta kylläkin esittää, että vaikeudet pyritään voittamaan keskinäisellä yhteistyöllä ja kirkon yhteyttä varjellen. Kirkolliskokouksen vuonna 1986 tekemä päätös pappisviran avaamisesta naisille on tuonut kirkkoomme syvän ristiriidan, jota kuluneet 20 vuotta eivät ole lieventäneet.

Kirkkoherra Keijo Rainerman eriävä mielipide on kokonaisuudessaan luettavissa työryhmän mietinnön liitteenä 2.

Syksyn 1986 kirkolliskokous
Perustevaliokunta
Kirkolliskokous (perustevaliokunta) sai asiasta syksyn 1986 piispainkokouksen lausunnon (1/1986). Siinä piispainkokous esitti kirkolliskokoukselle, että se päättäessään pappisviran avaamisesta naisille
1. toteaisi, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei muuta oppiperustaansa; kirkkolain 1 §:n ilmaisema raamattu- ja tunnustusperiaate on siten muuttumattomana voimassa, ja
2. hyväksyisi piispainkokouksen lausuman periaatteen, jonka mukaan myös niillä kirkon jäsenillä ja viranhaltijoilla, jotka suhtautuvat torjuvasti pappisviran avaamiseen naisille, tulee edelleen olla kirkossamme täysi toiminnan vapaus ja mahdollisuus tulla vihityksi ja nimitetyksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eri virkoihin.

Kirkolliskokous päätti vuonna 1986 avata pappisviran naisille. Päätös toteutettiin perustevaliokunnan mietinnön pohjalta kirkkolakia (EKL 87 §) muuttamalla (”Papiksi vihittävän tulee olla nuhteeton, jumalaapelkäävä ja kristillisestä elämästään tunnettu, kaksikymmentäkaksi vuotta täyttänyt mies tai nainen …”).

Perustevaliokunnan mietinnössä katsottiin, että Suomen ev.-lut. kirkon perinteinen virkakäsitys ei muutu pappisviran avautuessa naisille. Muutos koskee ainoastaan kirkon ulkoista järjestystä. Vaikka virka käsitetään Jumalan säätämykseksi (ius Divinum), kysymys viranhaltijan sukupuolesta kuuluu inhimilliseen järjestykseen (ius humanum). Viran konstitutiivisesta luonteesta kirkossa ei seuraa, että nainen olisi suljettava viran ulkopuolelle. Käsitys virasta ei myöskään muutu, vaikka viranhaltijaksi hyväksytään myös nainen.

Perustevaliokunta pohti myös ekumeenista näkökulmaa. Tehtävällä ratkaisulla ei ole merkitystä kirkkomme suhteisiin ortodoksiseen tai roomalaiskatoliseen kirkkoon, koska nämä eivät muutoinkaan tunnusta luterilaisen kirkon virkaa. Kirkon virka muodostaa vaikean ekumeenisen kysymyksen. Toisaalta voidaan kuitenkin kysyä, voiko yksittäinen luterilainen kirkko ratkaisevasti vaikuttaa kannanotollaan ekumeenisiin suhteisiin, kun kerran luterilaisten enemmistö oli jo tässä tilanteessa avannut virkansa naisille.

Perustevaliokunta piti tärkeänä, että eri kannoilla olevat kunnioittaisivat toistensa vakaumuksia. Tämä on tärkeää kirkon antaman todistuksen uskottavuuden kannalta. Kirkon päätehtävä, evankeliumin julistaminen ja sakramenttien hoitaminen, ei saa peittyä pappisviran haltijan sukupuolta koskevaan kiistelyyn.

Perustevaliokunta pohti myös erityisten omantunnonklausuulien tarpeellisuutta, säädöstasoa ja sisältöä. Näillä on ilmeisesti tarkoitettu sellaisia varauksia, joiden tarkoituksena on turvata kirkossa toimimisen mahdollisuus niille, jotka omatunnon syistä eivät voi hyväksyä pappisviran avaamista naisille. Kirkko, jonka virassa toimivat eivät tunnusta toistensa virkaa, on vaarassa sekä periaatteessa että käytännössä pirstoutua. Sellainen omantunnonklausuuli on mahdoton, jossa annettaisiin joko pappisviran avaamista naisille koskevan ratkaisun puoltajille tai torjujille oikeus kieltäytyä yhteisen jumalanpalveluksen toimittamisesta. Perustevaliokunta huomautti, ettei kirkkolaki muutoinkaan tunne tilanteita, joissa pappi voisi kieltäytyä virkaansa kuuluvista tehtävistä. Johtopäätöksenään perustevaliokunta totesi, että pulmatilanteet ovat ensisijaisesti hoidettavissa pastoraalisesti, ei lainsäädännöllä.

Ponnen synty
Kirkolliskokouksessa perustevaliokunnan mietinnön pohjalta suoritetussa äänestyksessä kirkkolain muuttamiseksi jaa-ääniä oli 87 ja ei-ääniä 21. Naispappeuspäätös saavutti vaaditun määräenemmistön ja tuli näin hyväksytyksi. Kokouksessa hyväksyttiin piispa Sariolan esittämä ja piispa Kortekankaan kannattama ponsi äänin 85-9. Hyväksytty ponsi kuuluu seuraavasti:
Myös niillä kirkon jäsenillä ja viranhaltijoilla, jotka suhtautuvat torjuvasti pappisviran avaamiseen naisille, tulee edelleen olla kirkossamme toiminnanvapaus ja mahdollisuus tulla vihityksi ja nimitetyksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eri virkoihin. Kaikki kirkon jäsenet ja viranhaltijat ovat yhdessä vastuussa siitä, että muutoksen aiheuttamat vaikeudet pyritään voittamaan keskinäisen yhteistyön avulla ja kirkon ykseyttä varjellen.

Ponnen synnyn taustalla on selkeästi syksyn 1986 piispainkokouksen työskentely. Täsmällinen ponnen tarkoituksen ymmärtäminen on kuitenkin hankalaa, sillä sitä ei ole valiokuntatyöskentelyn yhteydessä pohjustettu tai perusteltu. Pontta esittänyt piispa Sariola kuitenkin puheenvuorossaan ilmaisi huolensa kirkon ykseydestä ja yhtyi tässä asiassa piispainkokouksen huoleen. Piispa Sariola lainasikin puheenvuorossaan piispainkokouksen kannanottoa:
”Kenelläkään ei ole oikeutta pyrkiä ehdon tahdoin hajottamaan Kristuksen kirkkoa.”

Piispa Sariolan näkemyksen mukaan kirkon tuli tässä asiassa pyrkiä ponteen, joka riittävän selvästi ilmaisisi torjujien oikeuden toimia kirkossamme naispappeuden toteutuessa. Ponsi ei kuitenkaan Sariolan mukaan antaisi torjujille lakitekstin veroista vakuutusta siitä, että heitä ei ajeta nurkkaan. Silti piispainkokouksen intentio oli oikea sen lausuessa, että
”Kaikki kirkon työntekijät ja muut jäsenet ovat yhdessä vastuussa siitä, että muutoksen aiheuttamat vaikeudet onnistutaan voittamaan keskinäisen yhteistyön avulla ja kirkon ykseyttä varjellen.”

Piispa Sariola totesi, että piispainkokouksen lausunnossaan ilmaiseman huolen kirkon ykseydestä tulisi saada vastakaikua myös kirkolliskokouksessa. Sariola tahtoi myös painottaa, että ponsi ei ole luonteeltaan juridinen ja siihen ei voida vedota kuin lakipykälään. Asiassa on kuitenkin ilmapiiriin ja asenteisiin liittyviä näkökohtia. Puoltajat ovat kritisoineet ponnen alkuosaa, joka puhuu torjujien toiminnan vapaudesta. Torjujat ovat puolestaan suhtautuneet epäilevästi ponnen loppuosaan, jossa painotetaan yhteistä vastuuta. Sariolan mielestä molemmat puolet, sekä vapaus että vastuu ovat tosiasioita, jotka on pyrittävä realisoimaan.

Piispa Sariola totesi myös, että ponsi ei anna lupaa kirkkolain vastaiseen toimintaan. Tällä ponnella Sariola ilmaisi haluavansa tukea myös tulevia naispappeja niissä mahdollisissa vaikeuksissa, mihin he joutuvat. Tässä oli kysymys pastoraalisesta ponnesta. Minkäänlaista lainvastaisuuteen yllyttämistä tai kehottamista tähän ponteen ei voi sisältyä.

Ponnen hyväksymistä ensimmäisenä kannattanut piispa Kortekangas korosti ponnen olevan ilmaus siitä, että erosta ja erilaisista näkökannoista huolimatta haluamme kuunnella toinen toisiamme ja rakentaa yhteyttä. Ponsi ohjaa oikeaan käyttäytymiseen, yhteyden ja keskinäisen kunnioittamisen rakentamiseen. Ponnen ensimmäinen osa on piispainkokouksen ja piispojen lausuma periaate, missä hengessä tätä päätöstä on toteutettava. Toinen osa antaa ohjeet kaikille, miten tulee käyttäytyä. Erilaisuuden salliminen ja yhteyden rakentaminen ovat toisiinsa sidotut. Ponsi ei merkitse samaa kuin laissa oleva klausuuli. Se ei sisällä sanktioitua sääntöä, vaan lähinnä ihanteen, jota pyritään noudattamaan.

Arkkipiispa Vikström totesi myös kannattavansa pontta. Se merkitsee kutsua tulla mukaan yhteiseen vastuun kantamiseen. Naispappeuden hyväksymisen tilanteessa emme tarvitse voittajia tai häviäjiä. Riittää, että meillä on yhden ja saman ruumiin jäseniä, jotka yhdessä kärsivät siitä, että emme pysty näkemään kaikkia asioita samalla tavoin, mutta jotka myös yhdessä iloitsevat siitä, että meillä on Herra, joka meidät yhdistää. Ponsi antaa elintilaa kirkossamme eri kannalla oleville. Jokainen voi käyttää elintilaansa väärin, mutta siitä joutuu yleensä väärinkäyttäjä itse eniten kärsimään.

Vikström totesi, että tämä ponsi tulkitaan väärin, jos se ymmärretään kirkolliskokouksen antamana valtuutena ryhtyä tekemään kirkkopolitiikkaa naispappeuskysymyksen avulla. Ponsi ei myöskään anna valtuutusta ryhtyä vastustamaan tai vesittämään kirkolliskokouksen tekemää päätöstä. Yksinkertaisesti tässä on kysymyksessä jäsenenä oleminen kirkon ruumiissa. Se jäsen, joka lähtee taistelemaan muita jäseniä vastaan, tuhoaa ruumista ja tuhoaa itseään.

Piispa Lehtonen korosti puheenvuorossaan ponnen merkitystä keskinäisen yhteistyön ja sovitteluratkaisujen tahdon ilmauksena.

Ponnen syntyhistoria liittyy kirkolliskokouksen tahtoon ilmaista pastoraalisesti jotain sellaista, jonka ilmaiseminen juridiikan keinoin oli mahdotonta. Kirkolliskokouksen hyväksymää pontta ei alunperinkään ole tarkoitettu kannaksi, jolla olisi jotain juridiseksi katsottavaa merkitystä. Tämä on useaan otteeseen todettu pontta esittäneen piispa Sariolan puheenvuoroissa sekä häntä kannattaneiden muiden piispojen näkemyksissä. Pikemminkin asiasta päätettäessä todettiin, että ponsi ei anna lupaa toimia vastoin lakia eikä se sisällä yllyttämistä lainvastaiseen toimintaan.

Ponnen alkuperäinen tarkoitus on pastoraalinen, ei juridinen. Se merkitsee eri osapuolille annettua kehotusta ratkaista eri virkanäkemyksistä aiheutuneita jännitteitä yhteistyössä. Ponsi ilmaisee kirkon yhtenäisyyden ihanteen, johon kummankin osapuolen tulee pyrkiä. Tarkoituksena on pitää huolta kirkon ykseydestä ja toimia niin, että eri osapuolten välinen yhteistyö ei vaarantuisi. Kirkolliskokous ei kuitenkaan antanut yksityiskohtaisia ohjeita siitä, miten erilaiset jännitteiset tilanteet tulisi ratkaista. Ponsi ja piispojen puheenvuorot ainoastaan ilmaisivat toiveen yhteisen linjan etsinnästä. Kirkolliskokous ei siten täsmällisesti määritellyt, mitä ponnen ilmaisema toiminnanvapaus käytännössä tarkoitti.

Ponnen tulkinta naispappeuspäätöksen toteutumisen jälkeen
Paula Närhen tekemä tutkimus osoittaa, että ponnen erilaiset tulkinnat aiheuttavat edelleen virkanäkemysongelmia. Toisaalta ponsi on myös estänyt ongelmien syntymistä. Joissain tilanteissa ponnen avulla perustellaan kirkkolain ja –järjestyksen vastaista toimintaa. Toisinaan ponsi nähdään hyväksi toimintamalliksi, joka kannustaa yhteistyöhön ja keskinäiseen suvaitsevaisuuteen. Tutkimus siis osoittaa, että pontta on tulkittu eri tavoin.

Ponsi jätti kirkkoon virkakysymykseen liittyvän perusristiriidan. Ongelman ydin on kysymys ponnen ilmaiseman toiminnanvapauden rajoista: salliiko ponsi torjujille mahdollisuuden kieltäytyä yhteistyöstä naispappien kanssa. Ponnen henkeä on helppo noudattaa silloin, kun keskinäinen joustaminen onnistuu ilman, että kenenkään tarvitsee liiaksi luopua vakaumuksensa noudattamisesta. Ristiriitatilanteissa ongelmana on, kenen omantunnon vakaumuksen mukaisesti edetään. Ponnen tulkintaan liittyvien epäselvyyksien tähden naispapit toisinaan joutuvat tilanteisiin, joissa heidän odotetaan joustavan niiden tieltä, jotka eivät omantunnon syihin vedoten suostu tekemään naispuolisen pastorin kanssa yhteistyötä.

Paula Närhen tutkimus osoittaa, että virkakysymykseen liittyvien kärjistyneiden ristiriitojen takana on usein ponnen tulkintaan liittyviä erimielisyyksiä. Mielipiteet eroavat toisistaan jyrkästi: naispappeuden torjujat katsovat ponnen antavan oikeuden kieltäytyä yhteistyöstä ja vetoavat toiminnanvapauteen, mutta puoltajat näkevät, että ponsi ylläpitää jakautunutta virkakäsitystä ja naispappien syrjintää. Useat katsovat, että ponsi tulisi kokonaan poistaa tai sen tulkinnasta olisi annettava päivitetyt ohjeet. Monet ajattelevat, että ponnen alkuperäisenä tarkoituksena oli tasoittaa naispappeuden hyväksymisen jälkeistä tilannetta ja että kirkon päättäjien tulisi selkeästi ilmaista, että tuo siirtymäkausi on nyt ohi.

Työryhmä toteaa, että ponnen alkuperäisenä tarkoituksena oli kehottaa kirkon työntekijöitä, luottamushenkilöitä ja sen jäseniä etsimään kirkon yhteyttä vaalivia ratkaisuja. Tässä merkityksessä se on edelleen ajankohtainen ja mielekäs. Pastoraalisista näkökohdista lähtien ponsi toimii kehotuksena toimia sovinnon ja yhteisymmärryksen hengessä eri mielipiteitä arvostaen ja kunnioittaen. Kirkolliskokous ei tahtonut säätää juridista oikeutta sisältävää omantunnonklausuulia, johon vedoten esimerkiksi yksittäisellä miespapilla olisi oikeus kieltäytyä yhteistyöstä naispapin kanssa. Naispappeudesta päätettäessä kirkolliskokous ilmaisi käsityksensä, että papin on kaikissa tilanteissa hoidettava virkavelvollisuutensa. Naispappeuspäätöksen yhteydessä todettiin selkeästi, että ponsi ei oikeuta toimimaan kirkkolain vastaisesti.

Toisinaan pontta on käytetty kirkossamme vastoin sen alkuperäistä tarkoitusta. Jotkut naispappeuden torjujat ovat vedonneet ponteen kieltäytyessään eri tavoin yhteistyöstä naispappien kanssa. He katsovat, että ponsi oikeuttaa naispappeuden torjujat väistymään yhteistyöstä tai velvoittaa naispappeja vetäytymään jumalanpalvelusten toimittamisesta. Tästä syystä kirkolliskokouksen ponsi ei käytännössä ole kaikissa tapauksissa ohjannut sellaiseen pastoraaliseen lopputulokseen, jota varten se alun perin luotiin.

Pappisliiton ajo-ohjeet 1987
Pappisliiton hallitus hyväksyi 18.3.1987 ns. ajo-ohjeet. Tämän suositusluonteisen päätöksen tarkoituksena oli pyrkiä sovinnollisuuteen ja kärjistysten välttämiseen. Ohjeiden mukaan papinviran haltija ei voi kieltäytyä hallinnollisista virkatehtävistään ja hänelle tavanomaisesti kuuluvista virkavelvollisuuksistaan. Silti ohjeiden mukaan papinviran haltijalla on oikeus väistyä jumalanpalvelusyhteistyöstä, mikäli hän ei katso voivansa toimittaa jumalanpalvelusta yhdessä toisten kanssa. Tällöin työnjaolla on kuitenkin huolehdittava siitä, että jumalanpalvelustehtävät jakaantuvat mahdollisimman tasapuolisesti.

Pappisliiton ohjeiden mukaisesti kirkkoherra päättää vierailevan papin osallistumisesta seurakunnan jumalanpalvelustehtäviin. Vierailija alistuu kirkkoherran päätöksiin tai väistyy. Pappisliiton päätös sisältää myös ohjeita seurakuntalaisten oikeudesta käyttää kirkollisiin toimituksiin haluamaansa pappia sekä pappisvihkimysten järjestämisestä.

Tutkimuksen mukaan näyttää siltä, että ohjeiden merkitys on käytännössä jäänyt melko vähäiseksi. Ohjeet ovat myös vanhentuneita esimerkiksi erillisvihkimyksen ja jumalanpalvelusyhteistyön osalta. Lainsäädäntökin on niiden antamisen jälkeen merkittävästi muuttunut. Siksi näitä ohjeita ei enää voi sinällään soveltaa käytännön seurakuntaelämään.

Pappisliitto on julkaissut vuonna 2001 papiston eettiset ohjeet. Niissä todetaan mm. seuraavasti:
”Kaikki seurakunnan työntekijät ovat yhteisen päämäärän palveluksessa erilaisista tehtävistä, koulutustaustasta, vastuualueista ja työskentelytavoista huolimatta. Pappi osoittaa arvostusta jokaista työntekijää ja hänen ammattitaitoaan kohtaan. Papin erityisenä tehtävänä työyhteisössä on palvella sitä teologisella tietotaidolla sekä vahvistaa ja tukea seurakunnan hengellistä perustehtävää. Jokaisella papilla on keskeinen vastuu työyhteisön toimivuudesta ja siinä mahdollisesti esiintyvien ristiriitojen ratkaisemisesta.”

Virkanäkemysongelmat tutkimuksen mukaan
Paula Närhen tutkimuksen mukaan erilaisten virkanäkemysten aiheuttamia vakavia ongelmia on tuomiokapitulien arvion mukaan 9 seurakunnassa (1,6 %) ja lääninrovastien arvion mukaan 11 seurakunnassa (1,9 %). Vastaavasti lieviä ongelmia löytyy tuomiokapitulien arvion mukaan 16 seurakunnassa (2,8 %) ja lääninrovastien arvion mukaan 57 seurakunnassa (10 %). Vastaajat itse määrittelivät, mikä on lievä ja mikä vakava ongelma. Tästä johtuen on ymmärrettävää, että joidenkin seurakuntien kohdalla tuomiokapitulien ja lääninrovastien vastaukset poikkesivat toisistaan etenkin lievien ongelmien kohdalla.

Kyselyn mukaan noin 13 % miespapeista ei hyväksy naispappeutta, noin 4 % kieltäytyy osittain (yleensä jumalanpalvelusyhteistyöstä) ja noin 2–3 % kokonaan yhteistyöstä naispappien kanssa. Vertailu aiempiin tutkimuksiin osoittaa, että torjujien määrä on vähenemässä ja monien varauksella naispappeuteen suhtautuneiden asenteet ovat muuttumassa myönteisemmiksi. Jyrkimmin vastustavien asenteet ovat kuitenkin tiukkoja. Tilanne on viime vuosina jossain määrin polarisoitunut. Toisaalta naispappeuteen on totuttu ja monissa hiippakunnissa ongelmia on aiempaa harvemmin. Yhtäältä ristiriidat ovat monin paikoin kärjistyneet ja saaneet uusia piirteitä. Kärjistymisen syynä pidettiin usein torjujien asenteiden koventumista. Torjujien jyrkkyys ilmenee mm. piispojen ja kirkolliskokouksen auktoriteetin kyseenalaistamisena. Joskus naispapit ovat joutuneet torjujien taholta häirinnän tai tahallisen kiusanteon kohteeksi. Paikoin naispapeilta tai naispappeuden puoltajilta on evätty ehtoollinen.

Viime vuosina torjujat ovat alkaneet vaatia erillisiä vihkimyksiä sekä messuja, joihin ei osallistu naispuolisia pastoreita. Uutta on myös ulkomaisten ryhmittymien vaikutus. Huolissaan oltiin siitä, että naispappeuden kiivaimmissa torjujissa on monia nuoria. Ristiriidat eivät siis ajan myötä näytä olevan poistumassa. Toisaalta myös ymmärrys torjujia kohtaan on vähenemässä. Torjujat kokevat viransaantimahdollisuuksiensa kaventuneen. Toisinaan he joutuvat painostuksen ja kanteluiden kohteeksi. Uutta on myös viime vuosina torjujiin kohdistetut kurinpitotoimet.

Tutkimuksen mukaan pahimmat ristiriidat esiintyvät seurakunnissa, joissa kirkkoherra torjuu jyrkästi naispappeuden. Vaikka näissä seurakunnissa ei työskennellyt naispappeja, ristiriitoja syntyi torjuvien kirkkoherrojen ja seurakuntalaisten välillä, työyhteisöjen ihmissuhteissa ja työilmapiirissä. Torjujien keskittyminen seurakuntiin, joissa ei työskentele naispappeja, ei ratkaise ongelmia, vaan luo uusia. Torjujien ja seurakuntalaisten välejä kiristää usein se, että kirkkoherrat eivät salli naispastorien toimia seurakunnissaan. Torjujien jyrkkyys jakaa seurakuntalaisten mielipiteitä ja saa monet vetäytymään kirkon toiminnasta.

Yksipappisissa seurakunnissa tilannetta pahentaa se, että seurakuntalaiset eivät voi valita eri tavoin ajattelevien pappien välillä. Jännitteitä voi tällaisissa seurakunnissa syntyä myös muista syistä kuten autoritäärisistä ja konservatiivisista työtavoista sekä esimiesten yleisestä muutosvastaisuudesta. Ongelmia on myös sopivien sijaisten löytämisessä vapaapäivien ja lomien ajaksi. Seurakunnan pieni koko näyttää ennemminkin altistavan ristiriidoille kuin suojaavan niiltä. Tutkimus vahvistaa, että torjujan asettaminen esimiesasemaan voi suurissakin seurakunnissa aiheuttaa työyhteisöongelmia.

Joissakin tapauksissa hankaliin ristiriitoihin johti tilanne, jossa naispappeuden torjujana oli luottamushenkilö tai naispapin työtoveri. Käytännön ongelman muodosti naispappeuden torjujien täydellinen tai osittainen kieltäytyminen yhteistyöstä naispappien kanssa. Vakavien ongelmien seurakunnissa yhteistyö torjujien ja puoltajien välillä oli täysin poikki. Keskeisenä syynä tähän pidettiin torjujien ehdottomuutta ja joustamattomuutta. Toisinaan virkanäkemysongelmiin kytkeytyi myös henkilöristiriitoja tai erilaisia valtataistelutilanteita.

Lääninrovastien ja tuomiokapitulien mukaan vakavat virkanäkemysongelmat heijastuvat koko seurakunnan toimintaan ja vaarantavat perustehtävän toteutumista. Ne aiheuttavat vaikeita haasteita johtamiselle, kärjistävät työyhteisöjen ihmissuhteita, herättävät seurakuntalaisissa hämmennystä ja uhkaavat työntekijöiden työssä jaksamista ja henkistä hyvinvointia.

Seurakunnissa, joissa työskenteli sekä naispappeuden torjujia että naispappeja, tyypillisiä lieviä ongelmia olivat työtoverien väliset yhteistyövaikeudet. Vastaavia hankaluuksia saattoi esiintyä naispappien ja seurakuntalaisten kesken tai seurakunnan pyrkiessä tekemään yhteistyötä joidenkin kirkollisten järjestöjen kanssa. Lievistä virkanäkemykseen liittyvistä jännitteistä näyttivät kärsivän eniten yksittäiset työntekijät, yleensä naispapit. Vaikka nämä ongelmat heijastuvat seurakunnan työilmapiiriin, niiden ei ole koettu merkittävästi häiritsevän seurakuntien johtamista tai perustehtävän toteuttamista.

Työyhteisöt ovat useissa tilanteissa säilyneet kohtuullisen yhtenäisinä siksi, että kiivaimmat keskustelut naispappeudesta on käyty luottamushenkilöiden tai riviseurakuntalaisten kanssa. Toisaalta naispappeuden torjujat etsivät omia tukiryhmiään oman seurakunnan ulkopuolelta ja he ovat muodostaneet omia itsenäisiä yhteisöjään paikallisseurakuntien sisään. Avoin vuorovaikutus kiistojen osapuolten välillä on vähäistä. Toisinaan virkanäkemysongelmien kanssa painiskelevissa työyhteisöissä oli myös muita kuin naispappeuteen liittyviä jännitteitä.

Erityisesti tutkimuksessa nousi esiin tyytymättömyys esimiestyöskentelyyn. Kirkkoherroilta olisi toivottu ongelmien käsittelyyn ripeämpiä otteita ja tasapuolista alaisten kohtelua. Virkanäkemysongelmissa persoona ja teologia kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa ja tämä vaikuttaa ongelmien syntyyn. Toisaalta myös kirkkoherrat pitivät hankalana sitä, että kirkosta puuttuvat selkeät yhteiset pelisäännöt. Monet katsoivat kokonaiskirkon paenneen virkakysymyksen kohdalla hallinnollista vastuutaan ja sysänneen ongelman paikallisseurakunnille. Esimiesten mielestä on kohtuutonta sälyttää virkakysymysongelmien selvittelyä heidän taidokkuutensa varaan. Esimiesten työtaakka kasvaa myös siksi, että he joutuvat tekemään itse asioita, joita toisenlaisessa tilanteessa he voisivat delegoida jollekin toiselle (esim. työvuorojen jakaminen).

Monissa seurakunnissa yhteistyöongelmat on pyritty hoitamaan työvuorojärjestelyin. Näillä on usein pystytty takaamaan ainakin näennäinen työrauha. Työjärjestelyihin liittyy kuitenkin monia vaikeita kysymyksiä. Osa kyselyyn vastanneista lääninrovasteista piti järjestelyjä naispappeja välillisesti syrjivinä niiden sisältämän väistämisvelvollisuuden vuoksi. Työjärjestelyt myös lisäävät riskiä, että naispapit joutuvat väistämään vastoin tahtoaan.

Naispapeilla on ollut ja on edelleen paljon ymmärrystä etenkin heihin kollegiaalisesti suhtautuvia torjujia kohtaan. Haastattelut kuitenkin osoittavat, että osa pappisnaisista vaikenee vaikeuksistaan esimerkiksi leimautumisen pelon vuoksi. Pinnan alla on paljon kätkettyä kipua ja ikäviä kokemuksia – myös seurakunnissa, joissa sopu torjujien ja pappisnaisten kesken näyttää säilyneen. Nykytilanteessa erityisesti monien pitkään pappisvirassa palvelleiden naisten rakkauden rajoja koettelee se, että seurakuntiin tulee nuoria torjujia, jotka kieltäytyvät paitsi työskentelemästä heidän kanssaan jumalanpalveluksissa, myös työhön liittyvistä kokouksista tai muista tilaisuuksista, joissa naispappeja on läsnä. Tilanne huolestuttaa myös monia työuraansa vasta aloittelevia pappisnaisia.

Jotkut kirkolliset järjestöt esittävät seurakunnille vaatimuksia siitä, että naispappien on väistettävä heidän seurakuntavierailujensa yhteydessä. Monissa seurakunnissa jumalanpalvelusvuoroihin asetetaan miespapit, jos tällaiset järjestöt ovat ottaneet seurakuntaan yhteyttä ennen työvuorolistojen laatimista. Jo laadittuja työvuorolistoja ei juurikaan muuteta. Järjestöt näyttävät sopeuttavan toimintaansa seurakuntien odotuksia vastaavaksi. Viime aikoina pyyntöjen ehdottomuutta on lievennetty ja seurakuntiin on lähetetty työntekijöitä, jotka suostuvat yhteistyöhön naispappien kanssa. Suhtautuminen naispappeuteen saattaa olla järjestöille kriittinen, sillä se voi vaikuttaa niille annettavaan taloudelliseen tukeen.

Jotkut naispapit ovat joutuneet virkanäkemyserojen tähden häirinnän kohteeksi. Heistä on tehty perusteettomia kanteluita ja heihin on kohdistettu aiheettomia syytöksiä. Naispapeille on lähetetty loukkaavia kirjeitä ja sähköpostiviestejä. Heitä vastaan on kirjoitettu lehtien yleisönosaston palstoilla ja heihin on kohdistettu sopimatonta kielenkäyttöä. Vastaavia kokemuksia on myös naispappeuden torjujilla.

Naispappeuden torjujat kokevat elintilansa kirkossa olevan kaventumassa. Heillä on ongelmia työn saamisessa ja uralla etenemisessä. Työyhteisössä he ovat usein yksinäisiä ja paikoin seurakuntalaiset eivät halua torjujapappeja toimituksiinsa. Toisaalta torjujat puolustavat tehokkaasti oikeuksiaan. Useimmiten torjujat ovat valittaneet kirkkoneuvostojen antamista kehotuksista työskennellä yhdessä naispappien kanssa. Yksittäisissä tapauksissa torjujien kokema kokonaiskuormitus saattaa aiheuttaa henkistä työturvallisuutta uhkaavan tilanteen.

Ristiriidat ovat ilmeisesti kärjistyneet, koska kirkko ei ole kyennyt selvittämään naispappeuskysymykseen liittyvää perusristiriitaa viranhoidon velvollisuuksien ja omantunnon vapauden välillä. Joissain tilanteissa pinnan alla kytenyt jännite purkautuu vasta, kun jokin taho nostaa epäkohdat yleiseen keskusteluun. Työyhteisössä tai luottamuselimissä tapahtuvat henkilövaihdokset saattavat kärjistää tilanteen. Kentän kokemus on, että kokonaiskirkolta puuttuu selkeä toimintalinja virkakysymyksen pulmatilanteissa. Tästä syystä jokaisella seurakunnalla on oma käytäntönsä. Kirkkoherran toimintastrategiasta näyttää riippuvan, miten paljon liikkumatilaa naispappeuden torjujilla ja naispapeilla on seurakunnassa. Oman hankaluutensa aiheuttaa se, että torjujien kieltäytyminen työtehtävistä on lisännyt naispappien työmäärää.

Virkanäkemysristiriidat näyttävät häirinneen seurakunnan perustehtävän toteuttamista. Keskinäisen kiistelyn tähden evankeliumi on kärsinyt. Ristiriitaista on, että seurakunnan työntekijät, jotka julistavat toinen toisensa hyväksymistä, eivät itse kykene toimimaan tämän ihanteen mukaisesti. Kiistat ovat aiheuttaneet kirkosta eroamista ja pois jäämistä seurakunnan tilaisuuksista. Useiden haastateltujen mielestä kirkon sanoman kannalta epäolennainen kysymys on noussut kovin keskeiseen asemaan ja siihen on käytetty paljon aineellisia ja henkisiä resursseja, jotka olisi voitu suunnata seurakunnan perustehtävään.

Tutkimus osoittaa myös, että työjärjestelyjen toimiminen edellyttää hyvää esimiestyöskentelyä. Hämärtynyt ja heikko johtajuus altistaa ristiriidoille. Työyhteisöissä, joissa on sekä pappisnaisia että torjujia, esimiehiltä vaaditaan erityistä jämäkkyyttä, alaisten ehdottoman tasapuolista kohtelua sekä kykyä ja valmiutta puuttua työyhteisön epäkohtiin, esimerkiksi ristiriitoihin työntekijöiden välisissä suhteissa. Seurakunnissa, joissa naispappeuteen liittyvät kiistat olivat kärjistyneet, esimiesten toimintaan oltiin usein tyytymättömiä juuri näillä osa-alueilla. Esimiehen rooli näyttää korostuvan erityisesti ristiriitojen alkuvaiheessa. Mikäli näkemyseroista aiheutuneisiin jännitteisiin ei puututa ajoissa, tilanne helposti kärjistyy ja ongelmat pahenevat. Erilaisista virkanäkemyksistä aiheutuvat kiistat noudattavat pitkälti samoja lainalaisuuksia kuin muutkin työyhteisöjen sisäiset erimielisyydet. Kierteeseen liittyy muun muassa kiistojen henkilöitymistä, vastakkainasettelujen syntymistä ja syyllisten etsintää. Monin paikoin naispappeuskiistoja oli osaltaan vaikeuttanut se, että niihin oli kanavoitunut muitakin seurakuntien sisäisiä skismoja. Taustalla oli usein henkilöristiriitoja.

Haastattelut osoittavat myös, että naispappien joustaminen ja torjujien maltillisuus eivät enää riitä takaamaan työrauhaa, vaan myös muiden seurakunnan työntekijöiden ja seurakuntalaisten tulee hyväksyä torjujille suunnatut erityisjärjestelyt. Jos yksikin osapuoli pitää niitä naispappeja syrjivinä, ainekset kärjistymiselle ovat olemassa. Tutkimus antaa viitteitä siitä, että yhä useammin naispappeuskiistojen taustalla on se, että joko luottamushenkilöt tai niin sanotut riviseurakuntalaiset ovat alkaneet protestoida työjärjestelyjä tai torjujien työntekijöiksi valitsemista vastaan. Seurakuntalaisten taholta tuleva paine kohdistuu erityisesti kirkkoherroihin, mutta synnyttää jännitteitä myös työyhteisöjen sisällä – silloinkin kun työtoverien kesken halua keskinäiseen joustamiseen löytyy.

Kokonaistilanteen rauhallisuus on siis monien tekijöiden summa. Työrauhan säilymiseen tarvitaan toimivaa johtajuutta ja työkulttuuria, naispappien valmiutta joustaa, torjujien maltillisuutta sekä seurakuntalaisten suvaitsevuutta sekä pappisnaisia että torjujia kohtaan. Jännitteet jo yhdelläkin sektorilla altistavat ristiriitojen kärjistymiselle. Kaiken kaikkiaan tilanteet ovat monin tavoin räjähdysherkkiä ja esimerkiksi henkilövaihdoksiin sisältyy aina ristiriitojen kärjistymisen riski.

Virkakysymyksen aiheuttamien ristiriitojen sovitteluyrityksiä tutkimuksen mukaan
Kärjistyneiden kiistojen vaikutukset ovat aina hyvin vakavia. Pappisnaisten ja torjujien lisäksi ristiriidoista kärsivät erityisesti esimiehet mutta myös seurakuntien muut työntekijät ja seurakuntalaiset. Välillisesti vaikutukset heijastuvat koko kirkkoon. Seurakunnissa, joissa ongelmat olivat kärjistyneet, kaksi kolmesta haastatellusta koki kiistojen häirinneen seurakuntien perustehtävän toteuttamista. Erimielisyyksien nähtiin muun muassa verottaneen kirkon sanoman uskottavuutta, tahranneen kirkon julkisuuskuvaa ja karkottaneen seurakuntalaisia pois kirkon piiristä. Kiistat koettelevat seurakuntien sisäisiä ihmissuhteita ja kiristävät työskentelyilmapiiriä sekä luottamuselimissä että työyhteisöissä. Ne vievät kaikkien työyhteisöjen jäsenten voimavaroja, laskevat työtyytyväisyyttä ja pahimmissa tapauksissa vaarantavat kiistojen osallisten henkistä työturvallisuutta. Haastatteluseurakunnissa ristiriidat olivat selvästi lisänneet etenkin pappisnaisten mutta myös muiden työntekijöiden – sekä torjujien että puoltajien – sairauspoissaoloja ja työuupumustapauksia.

Paula Närhen selvityksen mukaan kärjistyneitä virkanäkemysongelmia on pyritty ratkaisemaan neuvottelemalla lääninrovastin, piispan, lakimiesasessorin tai jonkun muun ulkopuolisen johdolla. Toisinaan on käyty kirkkoherran vetämiä keskusteluja. Joskus ongelmiin puuttuminen on osoittautunut kirkkoherran vastustuksen tähden mahdottomaksi.

Joidenkin seurakuntien kohdalla virkakysymyksestä on voitu keskustella esimerkiksi työyhteisökonsultin avulla. Usein asia on kuitenkin tabu, josta keskustelua tietoisesti vältetään. Monet näyttävät haluavan säilyttää näennäisen tasapainotilanteen. Suoraan puhuminen merkitsisi riskin ottamista, sillä joku saattaa loukkaantua asiasta.

Sovitteluyritykset ovat harvoin johtaneet tyydyttävään lopputulokseen. Tilanteet pysyivät selvittämättöminä ja ratkaisuyritykset eivät ole johtaneet toivottuihin tuloksiin. Usein torjujien ehdottomat mielipiteet tekivät neuvottelemisesta mahdotonta. Lisäksi sovittelu vaatii kohtuuttoman paljon aikaa ja energiaa, joka on pois seurakunnan perustehtävän toteuttamisesta. Joidenkin lääninrovastien mielestä ratkaisuja ongelmiin ei löydetä niin kauan kun naispappeuden torjujat saavat toimia vapaasti. Valtaosa haastateltavista oli sitä mieltä, että kärjistyneiden kiistojen ratkaisuun tarvitaan sovittelua järeämpiä keinoja. Eräs haastatelluista piti hyssyttelyä ongelmana ja katsoi, että asia pitää hoitaa tarvittaessa vaikka juridisin keinoin.

Työyhteisötyöskentely auttoi ymmärtämään toisen osapuolen näkökulmia. Silti se ei kyennyt poistamaan varsinaista ongelmaa. Työvuorojen järjesteleminen oli toisten lääninrovastien mielestä käyttökelpoinen ratkaisu, mutta toiset katsoivat sen aiheuttavan lisää ongelmia. Etenkin isommissa seurakunnissa, jossa molemmin puolin on hyvää tahtoa joustaa, työjärjestelyjen avulla selvitään suhteellisen hyvin. Pienissä seurakunnissa on hankaluuksia löytää sopivia työntekijöitä loma- ja vapaapäiviksi.

Osa lääninrovasteista piti työjärjestelyjä kirkkolain hengen vastaisina ja siksi epätyydyttävinä ratkaisuyrityksinä virkanäkemyseroihin. Toisinaan työjärjestelyt pystyivät turvaamaan työn sujumisen käytännössä, mutta ne eivät poistaneet ongelman ydintä. Tasapuolinen työnjako pappien kesken ei aina ole onnistunut. Useat lääninrovastit totesivat, että kaikkia osapuolia tyydyttävää ratkaisua virkanäkemysongelmiin ei ole olemassa.

Joissain seurakunnissa ilmoitetaan naispappeuden torjujien tähden jumalanpalvelusten toimittajat etukäteen. Muutamissa seurakunnissa järjestetään torjujille suunnattuja messuja, joihin naispapit eivät osallistu. Osa pitää tällaisia ratkaisuja onnistuneina, osa ei. Tällaisten messujen puoltajien mukaan kirkon tulee järjestää niitä. Muutoin jotkut vetäytyvät seurakunnan toiminnasta ja lopulta eroavat kirkosta. Messuja vastustavat pitävät niitä kirkon yleisen hengen vastaisina, koska ne sulkevat pois osan seurakuntalaisista ja ovat naispappeja syrjiviä. Tällaisia messuja toimittavat miespapit joutuvat myös pohtimaan, tulkitaanko heidän toimintansa näissä tilanteissa kannanotoksi naispappeja vastaan.

Tuomiokapitulit pyrkivät ennaltaehkäisemään ongelmia sijoittamalla pappeja heille soveltuviin seurakuntiin. Toisaalta tuomiokapituleihin on tehty muutamia virkakysymyksiin liittyviä kanteluita tai valituksia. Torjujat valittavat siitä, että heitä on kehotettu yhteistyöhön naispappien kanssa. Naispapit puolestaan ovat valittaneet siitä, että heidän kanssaan on kieltäydytty tekemästä yhteistyötä tai heille on jätetty jakamatta ehtoollista.

Valtaosa virkanäkemysongelmien kanssa kamppailevissa seurakunnissa työskentelevistä toteaa, että virkakäsityksen liittyviä ristiriitoja ei millään tavoin olisi voitu välttää. Osa kuitenkin katsoo, että tilanne olisi pitänyt selkiyttää jo naispappeuden hyväksymispäätöksen yhteydessä ja kirkon johdon olisi tullut ottaa heti ristiriitoihin napakampi ote. Joissain seurakunnissa on nähty hyväksi, että torjujien vaatimuksiin on otettu tiukka linja. Hyvin yksimielisiä oltiin siitä, että virkanäkemysongelmat ovat koko kirkon asia. Niiden käsittelyyn tulisi löytää yhdenmukainen linja. Monet näkivät, että työntekijöiden oikeudet ja velvollisuudet tulisi lausua tarkemmin julki. Ohjeistuksen toivottiin eliminoivan mielivaltaisuutta ja antavan ristiriitatilanteissa tukea kirkkoherroille ja yksittäisille seurakunnille.

Näyttää siltä, että pastoraalisilla ohjeilla (kuten ponsi) on toisinaan saavutettu tyydyttävä tasapainotilanne, joka kuitenkin on äärimmäisen herkkä. Jos kaikki asian osapuolet (naispapit, naispappeuden torjuvat viranhaltijat, kirkkoherra, seurakunnan työntekijät, luottamushenkilöt, seurakuntalaiset ja jopa media) työskentelevät yhteisymmärryksen hengessä, kirkon perustehtävän hoito ei erilaisista virkanäkemyksistä huolimatta vaarannu. Mikäli tällaisessa tilanteessa yksikin taho muuttaa kantaansa (esimerkiksi henkilövaihdosten kautta), seurauksena on lievä tai vakava tilanteen kärjistyminen.

Haastatellut olivat hyvin yksimielisiä siitä, että virkakysymyksessä tarvitaan kokonaiskirkollista yhtenäisyyttä ja selkeyttä. Näin ajateltiin etenkin siellä, missä kiistojen kanssa oltiin eletty. Monet naispappeuden puoltajat olivat sitä mieltä, että jos mitään konkreettista ei tehdä, ongelmat tulevat toistamaan itseään ja naispappien asema pysyy edelleen epäselvänä. Selkeyttä kaipasivat myös torjujat. Kuitenkin torjujien ja puoltajien näkemykset siitä, mikä tilannetta selkiyttäisi, olivat hyvin etäällä toisistaan.

Torjujat toivoivat erillisvihkimyksiä, oikeutta kieltäytyä yhteistyöstä naispappien kanssa ja enenevässä määrin myös naispapittomia messuja. Puoltajat näkivät nämä sekä kirkon ykseyden että naispappien aseman kannalta hyvin ongelmallisina. Valtaosa haastatelluista naispappeuden puoltajista piti ainoana käytännössä toimivana ratkaisumallina sitä, että myös torjujilta edellytetään sitoutumista yhteistyöhön kaikkien kirkon työntekijöiden kanssa ja että yhteistyöstä kieltäytyviä ei enää vihitä kirkon virkoihin eikä aseteta esimiestehtäviin. Muutamat näkivät, että torjujille tulisi jättää ”elintilaa” ja että heitä ei tulisi pakottaa yhteistyöhön. Torjujien puolella vaatimusta yhteistyöhön sitoutumisesta selvästikin pelättiin. Samaan aikaan monet kuitenkin ilmaisivat varautuvansa siihen, että ennemmin tai myöhemmin kirkossa ollaan menossa tätä kohti.

Työryhmän käsitys on, että kirkko ei jatkossa voi tyytyä ainoastaan asian hoitamiseen pastoraalisesti. Tarvitaan selkeät pelisäännöt, joiden puitteissa seurakunnat voivat kaikissa olosuhteissa hoitaa perustehtäväänsä. Virkakysymyksen aiheuttamia ristiriitoja ei kaikissa tilanteissa voida poistaa neuvotteluteitse. Sovitteluyritykset saattavat pikemminkin johtaa siihen, että asioita ei hoideta kuntoon ja esimiehet eivät toimi asemansa edellyttämällä tavalla.

Virkakysymykseen liittyvästä lainsäädännöstä
Virkakysymykseen liittyvien ongelmien pohdinnassa on otettava huomioon kirkkolain ja kirkkojärjestyksen lisäksi myös muita lakeja. Näistä tärkeimmät ovat Suomen perustuslaki (11.6.1999/731), Laki naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta (8.8.1986/609), Työsopimuslaki (26.1.2001/55), Työturvallisuuslaki (23.8.2002/738) ja Yhdenvertaisuuslaki (20.1.2004/21). Nämä lait löytyvät ajan tasalla olevina kokonaisuudessaan esimerkiksi internetistä (www.finlex.fi).

Perustuslaki
Perustuslain 6 § mukaan
ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa
eri asemaan sukupuolen … uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen … tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Perustuslain mukaista lähtökohtaa ihmisten tasa-arvosta tulee noudattaa kaikilla elämän alueilla. Pykälää sovelletaan luonnollisestikin myös kirkossa. Pappisviran avauduttua naisille ei ole olemassa mitään hyväksyttävää syytä asettaa seurakunnassa ihmisiä eriarvoiseen asemaan sukupuolen perusteella.

Perustuslain 11 §:n mukaan
jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.

Perustuslaki yksiselitteisesti määrittelee uskonnon ja omantunnon vapauden ihmisen perusoikeudeksi. Kenenkään ei tarvitse harjoittaa uskontoa omantuntonsa vastaisesti. Omantunnon vapaus ei kuitenkaan ulotu suoraan virkatehtävien suorittamiseen tai suorittamatta jättämiseen. Työnantajan työssä noudattamat periaatteet ja konkreettisesti annetut työtehtävät sitovat viranhaltijaa, jos periaatteet ja annetut tehtävät ovat laillisia. Viranhaltijan on katsottava tehneen oman uskonnon ja omantunnon vapauden mukaisen ratkaisunsa olemalla kirkon jäsen ja hakeutumalla kirkon hengelliseen virkaan. Samalla hän kirkon työntekijänä sitoutuu kirkon laillisessa järjestyksessä toteuttamiin ratkaisuihin. Papin viran avaaminen naisille on tällainen ratkaisu.

Omantunnon vapauden toteuttaminen viranhoidon yhteydessä merkitsee perustuslailliselta kannalta sitä, että työntekijää ei voida pakottaa omantuntonsa ja vakaumuksensa vastaiseen työhön. Toisaalta työntekijä ei kuitenkaan ole oikeutettu kieltäytymään annetuista tehtävistä. Perustuslain suoja toteutuu siten, että työntekijä, joka ei voi omantuntonsa ja vakaumuksensa vuoksi suorittaa työnantajan laillisesti antamia tehtäviä, on oikeutettu jättämään virkansa ja siirtymään toisiin tehtäviin.

Perustuslain 18 § mukaan
jokaisella on oikeus lain mukaan hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla. Julkisen vallan on huolehdittava työvoiman suojelusta. Julkisen vallan on edistettävä työllisyyttä ja pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus työhön. …Ketään ei saa ilman lakiin perustuvaa syytä erottaa työstä.

Ihmisen perusoikeuksiin kuuluu lakiin perustuva oikeus hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä. Kysymykseen kirkon virasta kuuluu myös työn suojeluun liittyviä näkökohtia, jotka kuuluvat ihmisen perusoikeuksiin. Oikeuteen hankkia toimeentulo valitsemallaan työllä kuuluu velvollisuus sitoutua tuon työn edellyttämiin pelisääntöihin. Kenelläkään ei ole oikeutta hankaloittaa toisen työtä siten, että asiasta kehkeytyy työvoiman suojeluun liittyvä ongelma. Viime kädessä työsuojelu on julkisen vallan asia. Työstä erottamisen perusteista säädetään laissa eikä siitä voida päättää esimerkiksi virkaehtosopimuksella.

Laki naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta
Lain tarkoituksena on estää sukupuoleen perustuvaa syrjintää ja edistää naisten ja miesten välistä tasa-arvoa (1 §). Kyseinen laki on säädetty ennen päätöstä avata pappisvirka naisille. Tästä syystä lain 2 §:ssä mainitaan, että sitä ei sovelleta evankelis-luterilaisen kirkon uskonnonharjoitukseen liittyvään toimintaan. Näin papinviran varaaminen ainoastaan miehille ei ollut tasa-arvolain vastaista. Kun kirkko teki päätöksen pappisviran avaamisesta naisille, papin virkaan valintaan ja työtehtäviin ei voida soveltaa erilaisia kriteerejä miehille ja naisille.

Lain 6 §:n mukaan työnantajan (koskee myös julkisyhteisöä, vrt. 3 §) tulee tavoitteellisesti ja suunnitelmallisesti edistää sukupuolten välistä tasa-arvoa. Työnantajan velvollisuus on edistää tasa-arvoa toimimalla siten, että avoinna oleviin tehtäviin hakeutuisi sekä miehiä että naisia. Työnantajan tehtävänä on myös edistää miesten ja naisten tasapuolista sijoittumista erilaisiin tehtäviin ja luoda heille yhtäläiset mahdollisuudet uralla etenemiseen sekä kehittää työoloja miehille ja naisille soveltuviksi. Pappisviran avaaminen naisille toteuttaa tätä ihannetta. Lain 6 §:n mukaan työnantajan tehtävänä on myös huolehtia mahdollisuuksiensa mukaan siitä, ettei työntekijä joudu sukupuolisen häirinnän kohteeksi.

Välitön ja välillinen syrjintä sukupuolen perusteella on yksiselitteisesti kielletty (7 §). Miestä ja naista ei saa asettaa sukupuolen perusteella eri asemaan. Työtä ei voi johtaa, työtehtäviä jakaa tai työoloja järjestää siten, että yksi tai useampi työntekijä joutuu muita huonompaan asemaan sukupuolensa perusteella. Täten voidaan katsoa, että esimerkiksi papiston välillä tehtävät työvuorojärjestelyt sukupuolen perusteella ovat syrjiviä toimenpiteitä eikä niitä voida työpaikoilla toteuttaa. Syrjintä on kiellettyä myös työhön otettaessa (8 §).

Paula Närhen tutkimus osoittaa, että joissain tilanteissa naispuoliset pastorit ovat tosiasiallisesti joutuneet sellaisen syrjinnän kohteeksi, johon he miehinä eivät olisi joutuneet. Tällaisena voidaan ainakin pitää verbaalista epäasiallista käyttäytymistä tai kieltäytymistä jakamasta heille ehtoollista. Myöskään työnjaossa samassa seurakunnassa työskentelevä naispuolinen pappi ja naispappeuteen torjuvasti suhtautuva eivät ole yhdenvertaisessa asemassa, mikäli työn tosiasiallinen määrä ratkaisevasti poikkeaa toisistaan tai mikäli työn jakamisen perusteena käytetään sukupuolta ilman työn sisällöstä johtuvaa syytä. Jotkut papit tai seurakuntalaiset ovat ilmeisesti myös muulla loukkaavalla käytöksellään syyllistyneet häirintään. Tällainen toiminta rinnastetaan tasa-arvolain 7 §:ssä syrjintään.

Tuomiokapitulin, paikallisseurakunnan luottamushenkilöiden tai kirkkoherran tavoite ohjata naispappeuden torjujia tai naispappeja tiettyihin seurakuntiin mahdollisten konfliktitilanteiden välttämiseksi on tämän lain tarkoittamaa välillistä tai välitöntä syrjintää. Kirkkoherra työtehtäviä jakaessaan ja tuomiokapituli virkamääräyksiä antaessaan tai ehdokasasettelussaan ei saa ottaa asianomaisten sukupuolta huomioon, jollei siihen ole työn sisällöstä johtuvaa perustetta.

Työnantaja, jonka katsotaan syyllistyneen syrjintään, saattaa joutua maksamaan hyvitystä. Tasa-arvoviran-omaiset voivat antaa asiassa lausuntonsa ja hankkia tarpeelliseksi katsomiaan tietoja salassapitomääräysten estämättä. Tasa-arvovaltuutetulla on myös oikeus suorittaa työpaikalla tarkastus, jos on syytä epäillä, että työnantaja on menetellyt tämän lain vastaisesti (18 §). Tämän lisäksi rangaistuksesta syrjinnästä työelämässä (14 a §) säädetään Rikoslain 47 luvun 3 §:ssä. Rangaistuksena on sakko tai enintään vuoden vankeusrangaistus.

Yhdenvertaisuuslaki
Lain 4 §:n mukaan viranomaisen (koskee myös kirkkoa) tulee kaikessa toiminnassaan edistää yhdenvertaisuutta tavoitteellisesti ja suunnitelmallisesti sekä vakiinnuttaa sellaiset hallinto- ja toimintatavat, joilla varmistetaan yhdenvertaisuuden edistäminen asioiden valmistelussa ja päätöksenteossa. Viranomaisen tulee erityisesti muuttaa niitä olosuhteita, jotka estävät yhdenvertaisuuden toteutumista.

Lain 6 §:n mukaan ketään ei saa syrjiä minkään henkilöön liittyvän syyn (ikä, etninen tai kansallinen alkuperä, kansallisuus, kieli, uskonto, vakaumus, mielipide, terveydentila, vammaisuus, sukupuolinen suuntautuminen) perusteella. Syrjintä merkitsee sitä, että jotakuta kohdellaan epäsuotuisammin kuin jotakuta muuta kohdellaan, on kohdeltu tai kohdeltaisiin vertailukelpoisessa tilanteessa (välitön syrjintä). Syrjintää on myös se, että näennäisesti puolueeton säännös, peruste tai käytäntö saattaa jonkun erityisen epäedulliseen asemaan muihin vertailun kohteena oleviin nähden (välillinen syrjintä). Syrjintää on myös henkilöön tai ihmisryhmän arvon ja koskemattomuuden tarkoituksellista tai tosiasiallista loukkaamista siten, että luodaan uhkaava, vihamielinen, halventava, nöyryyttävä tai hyökkäävä ilmapiiri (häirintä). Vastaava määräys sisältyy myös työsopimuslakiin (2:2 § 1 momentti).

Työturvallisuuslaki
Lain tarkoituksena on parantaa työympäristöä ja työolosuhteita työntekijöiden työkyvyn turvaamiseksi ja ylläpitämiseksi. Se pyrkii mm. ennalta ehkäisemään ja torjumaan työstä ja työympäristöstä johtuvia työntekijöiden fyysisen ja henkisen terveyden haittoja. Laki on suhteellisen uusi. Sitä muutettiin siksi, että terveyshaitat haluttiin ilmaista aiempaa kattavammin. Aiemmin laki painottui suojelemaan fyysisiltä terveyshaitoilta, mutta nyt sen piiriin kuuluvat myös henkiset terveyshaitat.

Laki koskee myös julkisoikeudellisessa palvelussuhteessa tehtävää virka- ja työsopimussuhteista työtä (2 §). Fyysisen ja henkisen työsuojelun velvoite koskee sekä työnantajaa että työntekijää.

Työnantaja on tarpeellisilla toimenpiteillään velvollinen huolehtimaan työntekijöiden turvallisuudesta ja terveydestä työssä. Työnantajan velvollisuuksiin kuuluu suunnitella, valita, mitoittaa ja toteuttaa työolosuhteiden parantamiseksi tarvittavat toimenpiteet. Työnantajan tehtävänä on jatkuvasti tarkkailla työympäristöä, työyhteisön tilaa ja työtapojen turvallisuutta (8 §). Työnantajan ja työntekijöiden on yhteistoiminnassa ylläpidettävä ja parannettava työturvallisuutta työpaikoilla (17 §).

Työntekijän (18 §) on noudatettava työnantajan toimivaltansa mukaisesti antamia määräyksiä ja ohjeita. Työntekijän on muutoinkin noudatettava työolosuhteiden edellyttämää turvallisuuden ja (henkisen ja fyysisen) terveellisyyden ylläpitämiseksi tarvittavaa järjestystä ja siisteyttä sekä huolellisuutta ja varovaisuutta.

Kirkon virkakysymyksen kannalta työterveyttä uhkaavana voidaan pitää henkisiin kärsimyksiin, työssä jaksamiseen ja viihtymiseen ja sairaslomiin tai jopa ennenaikaiseen eläkkeelle siirtymiseen johtavia tilanteita. Työnantajan velvollisuutena on pyrkiä poistamaan työyhteisössä esiintyviä terveyttä vaarantavia ongelmia. Myös työntekijällä on vastuu omasta ja työtovereidensa henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista ja työturvallisuudesta.

Kirkkolaki ja kirkkojärjestys
KL 5:1 §:n mukaan
evankeliumin julistamista ja sakramenttien jakamista varten kirkossa on pappisvirka, joka saadaan papiksi vihkimisessä.
Rippisalaisuudesta (KL 5:2 §) ja tunnustuksessa pysymisen velvoitteesta (KL 5:3 §) säädetään erikseen.

Vastaavasti KJ 5:1 §:n mukaan
papin erityisenä tehtävänä on julkisen jumalanpalveluksen toimittaminen ja pyhien sakramenttien jakaminen, muiden kirkollisten toimitusten hoitaminen sekä yksityinen sielunhoito ja rippi.

Näissä kohdissa siis säädetään papin keskeisimmistä työtehtävistä. Mikäli niiden hoitamisessa tapahtuu laiminlyöntejä, ne on katsottava vakavammiksi rikkeiksi kuin laiminlyönnit muiden virkatehtävien hoitamisessa.

Viranhaltijan virkatehtävien hoitamisesta säädetään kohdassa KJ 6:3 § seuraavasti:
Viranhaltijan on suoritettava virkatehtävänsä asianmukaisesti ja viivytyksettä. Hänen on noudatettava työnjohto- ja työnvalvontamääräyksiä.
Viranhaltijan on käyttäydyttävä virka-asemansa edellyttämällä tavalla.
Esimies voi antaa alaiselleen viranhaltijalle huomautuksen.

Tämä pykälä koskee kaikkia viranhaltijoita. Kommentaarin mukaan muiden kuin pappien ja lehtorien virkavelvollisuuksista voidaan lisäksi määrätä virkaehtosopimuksessa sekä ohje- ja johtosäännöissä. Virkatehtävien asianmukainen suorittaminen merkitsee normaalia, tavanomaista huolellisuutta ja viran laadusta johtuvien vaatimusten huomioon ottamista (vrt. selitys).

Kirkkojärjestyksen 5:6 §:ssä on pappisvihkimyksen yhteydessä annettava lupaus. Sen mukaan vihittävä mm. lupaa:
Tahdon noudattaa kirkon lakia ja järjestystä… .

Pappi siis vihkimyksen yhteydessä vakuuttaa noudattavansa myös kirkon laillisessa järjestyksessä hyväksymää päätöstä pappisviran avaamisesta naisille. Samalla hän sitoutuu mm. virkatehtäviensä asianmukaiseen noudattamiseen.

Kirkkolaki ei tunne tilannetta, jossa työntekijä voisi olla tekemättä virkavelvollisuuksiaan. Täten hän ei omantunnon syihin vedoten voi kieltäytyä esimerkiksi osallistumasta naispuolisen papin johtamaan rippikouluun tai tekemästä yhteistyötä jumalanpalveluksen toimittamisen yhteydessä.

Esimies voi KJ 6:3 §:n nojalla antaa alaiselleen huomautuksen. Esimiehen antama kirjallinen tai suullinen huomautus on työnjohdollinen toimenpide. Se ei ole kurinpitorangaistus eikä sitä merkitä nimikirjaan.

Viranhaltijan irtisanomisesta säädetään KL 6:8 a §:ssä. Irtisanomismenettelyä ei sovelleta papin, lehtorin tai kanttorin virkaan. Näiden viranhaltijoiden palvelussuhde voidaan päättää vain kurinpitomenettelyllä. Kurinpitomenettelystä säädetään kirkkolain 23 luvussa. Muiden työntekijöiden irtisanomismenettely vastaa pitkälti tavallista työelämässä noudatettavaa menettelyä. Julkisyhteisön palveluksessa olevan viranhaltijan virkavelvollisuuksien vastainen menettely on erityisen rangaistusuhan alainen. Virka- tai käytösvirheen seurauksena voi olla viranhaltijan kurinpidollinen rankaiseminen. Kurinpitoasioita käsittelevästä viranomaisesta määrätään KL 23:3 §:ssä. KL 23:8 §:n 1 ja 2 momentin mukaan
viranhaltijalle, joka toimii vastoin virkavelvollisuuksiaan tai laiminlyö niitä taikka käyttäytyy virka-asemaansa sopimattomalla tavalla, voidaan määrätä kurinpitorangaistus.
Kurinpitorangaistuksia ovat
1) kirjallinen varoitus
2) virantoimituksesta erottaminen vähintään yhdeksi ja enintään kuudeksi kuukaudeksi; sekä
3) viraltapano

Kirjallinen varoitus on viranhaltijalle annettava asiakirja, jossa kuvataan lyhyesti virkavelvollisuuksien vastainen menettely ja todetaan varoituksen antaminen tämän johdosta. Virantoimituksesta pidätettäessä viranhaltijan virantoimitus keskeytetään määräajaksi. Tänä aikana hänellä ei ole oikeutta tai velvollisuutta hoitaa tehtäviään. Hänen palkanmaksunsa keskeytyy virantoimituksesta erottamisen ajaksi (KL 6:9 § 1 momentti, vrt. KirVESTES 97 §) ja hän palaa tämän jälkeen hoitamaan virkaansa. Viraltapanon yhteydessä virkasuhde katkeaa kokonaan.

Papin virkaa koskevan kurinpitomenettelyn lisäksi pappisvirkaa koskevasta kurinpitomenettelystä säädetään KL 23:9 §:n 1 momentissa seuraavasti:
Pappi, joka on kirkon, seurakunnan tai seurakuntayhtymän viranhaltija ja joka toimii vastoin virkavelvollisuuksiaan tai laiminlyö niitä taikka käyttäytyy pappisviran haltijan asemaan sopimattomalla tavalla, voidaan 8 §:ssä säädetyn seuraamuksen lisäsi erottaa pappisviran toimittamisesta vähintään yhdeksi ja enintään kuudeksi kuukaudeksi. Milloin rikkomus tai velvollisuuksien vastainen käyttäytyminen osoittaa asianomaisen ilmeisen sopimattomaksi olemaan pappina, tuomiokapituli voi määrätä hänet menettämään pappisvirkansa.

Viraltapanosta säädetään KL 6:8b-10 §:ssä. Vakinaisen papin, lehtorin tai seurakuntapapin virkasuhdetta ei voida katkaista irtisanomisella. Viraltapano on kuitenkin mahdollinen kurinpitomenettelyn kautta. Myös yleinen oikeus voi tuomita papin tai muun kirkollisen viranhaltijan viraltapanoon (RL 40 luku).

Työsopimuslaki
Työsopimussuhteiseen kirkon työntekijään sovelletaan työsopimuslakia, joka sisältää perusmääräykset työn tekemisen yleisistä edellytyksistä sekä irtisanomisperusteita. Kyseisen lain 2 luvussa käsitellään työnantajan velvollisuuksia. Laki kieltää työnantajaa asettamasta työntekijöitä eri asemaan ilman hyväksyttävää syytä (2:2 §). Täten syrjintä esimerkiksi iän, terveydentilan, vammaisuuden, kansallisen tai etnisen alkuperän, kansalaisuuden, sukupuolisen suuntautumisen, kielen, uskonnon, mielipiteen, vakaumuksen, perhesuhteiden, ammattiyhdistystoiminnan, poliittisen toiminnan tai muun näihin verrattavan seikan vuoksi.

Työsopimuslain 3 luku käsittelee työntekijän velvollisuuksia. Sen 3:1 §:n mukaan:
työntekijän on tehtävä työnsä huolellisesti noudattaen niitä määräyksiä, joita työnantaja antaa toimivaltansa mukaisesti työn suorittamisesta. Työntekijän on toiminnassaan vältettävä kaikkea, mikä on ristiriidassa hänen asemassaan olevalta työntekijältä kohtuuden mukaan vaadittavan menettelyn kanssa.

Vastaava määräys löytyy KirVESTES 3 §:n 4 momentista.

Työsopimuslaissa määrätään myös työsopimuksen irtisanomisesta (luku 7), purkamisesta (luku 8) ja päättämismenettelystä (luku 9) (vertaa myös KirVESTES 4 § 2-3 momentti). Asiallisesti voidaan katsoa, että kirkon, seurakunnan tai seurakuntayhtymän työntekijällä on työssään samat velvollisuudet työn asianmukaisesta suorittamisesta riippumatta siitä, onko hän virka- vai työsopimussuhteessa. Työntekijä ei voi omantunnon syihin vedoten jättää työtehtäviään hoitamatta tai käyttäytyä sopimattomasti.

Johtopäätös
Työryhmä on työssään tutkinut naispappeuspäätöksen syntyprosessia, nykyistä tilannetta seurakunnissa ja voimassa olevaa lainsäädäntöä. Työryhmä ei ole esittämässä uusia toimenpiteitä. Se katsoo, että kirkolliskokouksen aikanaan tekemä päätös pappisviran avaamisesta naisille sekä voimassa oleva kirkollinen ja yleinen työelämässä noudatettava lainsäädäntö antavat riittävän perustan toimia jatkossa oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti. Työryhmä kuitenkin katsoo, että tilanteen selkeyttämiseksi eri osapuolten on hyvä olla selvillä naispappeuspäätöksen syntyprosessista (esimerkiksi ponnen merkityksestä) ja asiaa koskevasta nykyisestä lainsäädännöstä, joka monilta osin on hiljattain uudistunut.

Pappisviran avaaminen naisille
Tehdessään päätöksen pappisviran avaamisesta naisille kirkolliskokous hyväksyi perustevaliokunnan linjauksen olla liittämättä kirkkolakiin omantunnonklausuulia, joka olisi mahdollistanut naispappeuteen torjuvasti suhtautuvien kieltäytymisen tietyistä työtehtävistä, erityisesti alttarilla tapahtuvasta yhteistyöstä. Naispappeuspäätöksen tekemisen yhteydessä todettiin, että kirkkolain velvoitteet kaikkien virkatehtävien hoitamisesta ovat edelleen voimassa. Päätös ei muuttanut Suomen ev.-lut. kirkon oppiperustaa.

Ponnen asema
Tehdessään päätöksen naispappeudesta kirkolliskokous hyväksyi ponnen. Sen tarkoituksena oli yleisellä tasolla todeta toiminnan vapaus: naispappeuteen torjuvasti suhtautuvilla on edelleen mahdollisuus työskennellä kirkossa, tulla vihityksi papiksi ja nimitetyksi kirkon virkoihin. Ponsi velvoittaa kuitenkin kaikkia osapuolia toimimaan yhteistyössä ja varjelemaan kirkon ykseyttä. Kirkolliskokouksen päätös merkitsee sitä, että kumpikaan osapuoli - naispappeutta vastustava tai sen hyväksyvä - ei ole harhaoppinen.

Ponnen ilmaisema yhteistyön vaatimus ulottuu kaikkiin työtehtäviin, myös alttarilla tapahtuvaan yhteistyöhön. Kaikki väistämistavat sisältävät yhteistyön suoraa tai epäsuoraa välttämistä ja ovat siten kirkolliskokouksen päätöksen intention vastaisia. Ponsi ymmärretään väärin siellä, missä sen katsotaan antavan työntekijälle oikeuden olla tekemättä kaikilla tasoilla yhteistyötä toisen papin kanssa.

Ponnella ei ole juridista merkitystä. Se haastaa yhteistyöhön, mutta ei oikeuta työtehtävistä kieltäytymiseen. Ponnen avulla kirkolliskokous ilmaisi toiveensa siitä, että pappisviran avaamisesta naisille aiheutuvat uudet tilanteet voitaisiin ratkaista pastoraalisesti yhteisymmärryksessä ja kaikkien osapuolten näkemyksiä kunnioittaen. Naispappeutta vastustava voi jatkaa kirkon työssä pappina. Hänellä on mielipiteen vapaus, mutta hän ei voi toimia kirkon ykseyttä vahingoittaen tai kieltäytyä minkään työtehtävänsä hoitamisesta. Työntekijällä on yleinen lojaliteettivelvoite työnantajaa kohtaan virkatehtäviä hoitaessaan.

Työnantajan velvollisuudet
Työantajan asemassa toimii useimmissa tilanteissa kirkkoherra. Hänen esimiesasemastaan ja valvontatehtävästään säädetään KJ 6:34 §:ssä. Kirkon hallinnon erityispiirteisiin kuuluu, että tietyissä tilanteissa seurakuntaneuvoston/kirkkoneuvoston lisäksi valvonta- ja ohjausvastuu kuuluu myös piispalle, tuomiokapitulille ja lääninrovastille.

Syrjinnän kielto edellyttää työntekijöiden tasapuolista kohtelua riippumatta ulkoisista tekijöistä kuten sukupuolesta. Esimies ei työtehtäviä pappien kesken jakaessaan voi ottaa papin sukupuolta huomioon työnjakoon vaikuttavana tekijänä, jollei siihen ole työtehtävän sisällöstä johtuvaa hyväksyttävää syytä.

Esimiehen toiminta naispapin ja naisen pappeuteen kielteisesti suhtautuvan välillä ei saa sisältää välitöntä tai välillistä syrjintää. Välitöntä syrjintää on esimerkiksi tilanne, jossa esimies (vaikka käytännössä työvuoroista sovittaisiinkin yhteisessä kokouksessa) tarkoituksellisesti määrittelee työvuorot sukupuolen perusteella, vaikka työtehtävät eivät sitä edellytä, eikä jaa niitä tasapuolisesti miehille ja naisille. Syrjintänä voidaan pitää myös tilannetta, jossa naispuolinen pastori siirretään pois hänelle jo määrätystä työtehtävästä esimerkiksi naispappeuteen torjuvasti suhtautuvan vierailijan pyynnöstä. Syrjintää ei ole se, jos työtehtäviä järjestetään uudestaan työstä johtuvasta syystä. Jos uudelleen järjestelyn syynä sen sijaan on viranhaltijan sukupuoli, tätä on pidettävä syrjintänä.

Syrjinnän kielto estää myös välillisen syrjinnän. Tällainen tilanne saattaa aiheutua esimerkiksi tasapainottelusta erilaisten näkemysten välillä. Välilliseksi syrjinnäksi on katsottava tilanne, jossa kirkkoherra työvuoroja jakaessaan pyrkii olemaan tasapuolinen, mutta samalla haluaa välttää naispapin ja naispappeuteen torjuvasti suhtautuvan joutumisen samaan jumalanpalvelukseen. Tällöin on kyse tosiasiallisesti työvuorojen järjestämisestä sukupuolen perusteella. Vastaava tilanne syntyy silloin, kun osapuolten yksimielisellä tahdolla tehdään työjärjestelyjä, joissa työn jakamisen perusteena on pappien sukupuoli.

Syrjinnän kielto edellyttää, että työntekijöitä on kohdeltava tasapuolisesti. Täten seurakunnan kirkkoherra ei voi sijaisia valitessaan, vierailijoita kutsuessaan tai muissa vastaavissa tilanteissa käyttää syrjiviä valintaperusteita. Huomion kiinnittäminen sukupuoleen työntekijää tiettyyn tilaisuuteen valittaessa on syrjivää menettelyä.

Mikäli naispappi joutuu työtovereidensa, kirkollisten järjestöjen edustajien, luottamushenkilöiden tai seurakuntalaisten taholta fyysisen tai psyykkisen painostuksen kohteeksi, työnantajan velvollisuutena on huolehtia mahdollisuuksiensa mukaan työsuojelusta. Esimerkiksi tilanne, jossa papille ei jaeta ehtoollista hänen vakaumuksensa tähden, on kielletty. Työnantajan velvollisuutena on huolehtia mahdollisimman hyvin myös henkisestä työsuojelusta.

Luottamushenkilöillä ei ole suoraa työnjohto-oikeutta papistoon tai muuhunkaan henkilökuntaan. Silti luottamushenkilötkään eivät seurakunnan päätösvaltaa käyttäessään (esimerkiksi viranhaltijan valinta) saa syyllistyä syrjintään. Kirkkoherra vastaa ns. hengellisen työn työntekijöiden työnjohdosta.

Piispan tehtäviin kuuluu seurakuntien ja pappien valvonta (KL 18:1 § 1 momentti). Hän valvoo, että kirkon tehtävään kuuluvia toimia hoidetaan seurakunnissa uskollisesti kirkon tunnustuksen, kirkkolain, kirkkojärjestyksen ja kirkon vaalijärjestyksen sekä niihin perustuvien määräysten ja ohjeiden mukaan (KJ 18:1 § 2 momentti 2 kohta). Piispa tukee ja ohjaa hiippakuntansa pappeja heidän työssään sekä valvoo, että he hoitavat pappis- ja papinvirkansa velvollisuudet (KJ 18:1 § 2 momentti 3 kohta). Hän myös edistää hyvää työyhteyttä seurakunnissa (KJ 18:1 § 2 momentti 4 kohta). Näillä perusteilla piispalla on oikeus ja velvollisuus puuttua havaitsemiinsa lainvastaisiin tilanteisiin.

Tuomiokapitulin ja lääninrovastin vastaavasta valvontavelvollisuudesta säädetään erikseen (KJ 19:1 §, 8 § ja 9 §). Pappisvihkimyksestä päättävät piispa ja tuomiokapituli yhdessä (KL 5:1 § 2 momentti). Erillisvihkimystä miehille tai naisille ei voida järjestää, koska se olisi syrjintää. Tuomiokapituli virkamääräyksiä antaessaan tai ehdokasasettelussaan ei saa ottaa huomioon asianomaisten sukupuolta, jollei siihen ole työn sisällöstä johtuvia syitä.

Työntekijän velvollisuudet
Yleinen ja kirkollinen lainsäädäntö edellyttävät, että työntekijä hoitaa kaikki hänen virkaansa kuuluvat työtehtävät. Työntekijä ei voi virkaansa hoitaessaan kieltäytyä mistään yhteistyöstä toisen papin kanssa sukupuolen perusteella. Tämä vaatimus koskee kaikkia työtilanteita, myös jumalanpalvelusyhteistyötä ja ehtoollisen viettoa. Viranhaltija ei voi yksipuolisesti kieltäytyä suorittamasta laillisesti annettuja virkatehtäviään.

Kirkon työntekijä ei voi käytännön työssään noudattaa sellaista yleisestä lainsäädännöstä tai kirkolliskokouksen päätöksestä poikkeavaa teologista vakaumustaan, jolle ei ole lain turvaamaa suojaa. Työnantaja siis tosiasiallisesti velvoittaa naispappeuteen torjuvasti suhtautuvan kirkon työntekijän työtehtäviin, jotka voivat olla henkilön oman teologisen näkemyksen vastaisia (vrt. työryhmän toimeksianto). Vastaavasti naispapilla on velvoite suostua esimerkiksi alttariyhteistyöhön naispappeuteen kielteisesti suhtautuvan kanssa.

Työntekijällä on oma vastuunsa omasta ja työtovereittensa henkisestä ja fyysisestä työturvallisuudesta. Työntekijän asenne tai vakaumus ei saa aiheuttaa työtoverille terveyttä vahingoittavia seurauksia. Työtoveri ei voi kieltäytyä yhteistyöstä tai pyrkiä välttämään sitä työtoverinsa vakaumuksen tähden.

Kirkon työntekijän toimintavapaus
Työryhmän toimeksiantoon kuului selvittää myös tilanteita, joissa työnantaja velvoittaa tai painostaa työtehtäviin, jotka ovat henkilön oman vakaumuksen vastaisia. Työryhmän mielestä esimies työtehtäviä antaessaan ei voi ottaa huomioon papin tai muun työntekijän vakaumusta, joka poikkeaa kirkolliskokouksen päätöksestä.

Ponnen tarkoittama kirkon työntekijän toimintavapaus merkitsee käytännössä lähinnä sitä, että asianomaisella on kirkossa työskennellessään mielipiteen vapaus. Kirkon tunnustuksen vastaista ei ole suhtautua torjuvasti naisten pappeuteen. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että pappi voisi valita työtehtäviään tai työtovereitaan. Työntekijän vakaumus ei siten voi näkyä työtehtävien hoitamisessa. Naispappeuteen torjuvasti suhtautuvalla on edelleen mahdollisuus tulla vihityksi papiksi, mutta hänen tulee sitoutua kaikkeen yhteistyöhön kaikkien pappien kanssa.

Sanktiot
Työryhmä katsoo, että erilaisista virkanäkemyksistä aiheutuvat ongelmat tulisi ensisijaisesti hoitaa pastoraalisten keskustelujen avulla. Esimiesasemassa oleva toimii tämän mukaisesti toivotun päämäärän saavuttamiseksi. Mikäli työntekijä keskusteluista huolimatta kieltäytyy yhteistyöstä, tilanteeseen tulee puuttua. Yhteistyöstä kieltäytyjälle voidaan antaa huomautus (KJ 6:3 §). Tilanteen toistuessa pappia, vakinaista lehtoria tai kanttoria vastaan voidaan käynnistää kurinpitomenettely (KL 23 luku). Muiden viranhaltijoiden kohdalla voidaan käyttää huomautusta (KJ 6:3 §) tai työsopimussuhteisten kohdalla varoitusta (TyöSopL 7:2 §) ja irtisanomismenettelyä (KL 6:8 a §, TyöSopL 7 ja 9 luku).

Toimivaltaisen kirkon toimielimen lisäksi esimerkiksi työsuojelupiirit saattavat puuttua naispappeusasiasta johtuvaan syrjintään. Sekä syrjintä että työnantajatahon puuttumattomuus syrjivään tilanteeseen voivat johtaa kärjistyneissä tilanteissa jopa rikosoikeudellisiin seuraamuksiin. Vastuuseen voi joutua sekä työn johto että luottamushenkilöt (RikosL 47:1 § ja 3 §, rangaistuksena sakko tai enintään vuosi vankeutta).

Työryhmän ehdotus piispainkokouksen suositukseksi
Työryhmä ehdottaa, että piispainkokous antaisi seuraavan suosituksen:

Tässä suosituksessa puututaan erityisesti naispappeuden aiheuttamiin jännitteisiin. Sitä voidaan soveltuvin osin hyödyntää myös muiden työyhteisöongelmien käsittelyssä.

Pappisviran avaaminen naisille
Tehdessään päätöksen pappisviran avaamisesta naisille kirkolliskokous
· ei päättänyt liittää kirkkolakiin omantunnonklausuulia, joka olisi mahdollistanut naispappeuteen torjuvasti suhtautuvien kieltäytymisen tietyistä työtehtävistä, erityisesti alttarilla tapahtuvasta yhteistyöstä.
· totesi, että kirkkolain velvoitteet kaikkien virkatehtävien hoitamisesta ovat edelleen voimassa. Kaikki väistämistavat sisältävät siten yhteistyön suoraa tai epäsuoraa välttämistä ja ovat siten kirkolliskokouksen päätöksen intention vastaisia.

Ponnen asema
Tehdessään päätöksen naispappeudesta kirkolliskokous hyväksyi ponnen. Sen tarkoituksena on
· yleisellä tasolla todeta toiminnan vapaus kirkossa: naispappeuteen torjuvasti suhtautuvilla on edelleen mahdollisuus työskennellä kirkossa, tulla vihityksi papiksi ja nimitetyksi kirkon virkoihin. Naispappeuteen torjuvasti suhtautuvan ei tarvitse jättää virkaansa.
· velvoittaa kaikkia osapuolia toimimaan yhteistyössä ja varjelemaan kirkon ykseyttä.
· ilmaista kirkolliskokouksen toive siitä, että pappisviran avaamisesta naisille aiheutuvat uudet käytännön tilanteet voitaisiin ratkaista pastoraalisesti yhteisymmärryksessä ja kaikkien osapuolten näkemyksiä kunnioittaen.
· todeta, että kumpikaan osapuoli - naispappeutta vastustava tai sen hyväksyvä - ei ole harhaoppinen.
· ilmaista, että yhteistyön vaatimus ulottuu kaikkiin työtehtäviin, myös alttarilla tapahtuvaan yhteistyöhön.

Ponsi ymmärretään väärin
· kun sen katsotaan antavan papille, muulle viranhaltijalle tai työntekijälle oikeuden olla tekemättä kaikilla tasoilla yhteistyötä toisen viranhaltijan kanssa.
· kun sillä katsotaan olevan juridista merkitystä. Ponsi haastaa yhteistyöhön, mutta ei oikeuta työtehtävistä kieltäytymiseen.

Naisen pappisvirkaa vastustavalla on mielipiteen vapaus, mutta hän ei voi toimia kirkon ykseyttä vahingoittaen (koskee myös opetusta) tai kieltäytyä minkään laillisesti annetun työtehtävän hoitamisesta.

Työnantajan velvollisuudet
Työantajan asemassa toimii useimmissa tilanteissa kirkkoherra, jolle kuuluu seurakunnassa esimies- ja valvontatehtävät. Kirkon hallinnon erityispiirteisiin kuuluu, että tietyissä tilanteissa seurakuntaneuvoston/kirkkoneuvoston lisäksi valvonta- ja ohjausvastuu kuuluu myös piispalle, tuomiokapitulille ja lääninrovastille.

Työantajan tai esimiehen velvollisuutena on yleisen työelämää koskevan lainsäädännön perusteella
· kohdella työntekijöitä tasapuolisesti riippumatta ulkoisista tekijöistä kuten sukupuolesta.
· olla pappien kesken työtehtäviä jakaessaan ottamatta huomioon papin sukupuolta työnjakoon vaikuttavana tekijänä, jollei siihen ole työtehtävän sisällöstä johtuvaa hyväksyttävää syytä.

Yleinen työelämää koskeva lainsäädäntö edellyttää, että työntekijöitä on kohdeltava tasapuolisesti. Esimiehen toiminta naispapin ja naisen pappeuteen kielteisesti suhtautuvan välillä ei saa sisältää välitöntä tai välillistä syrjintää. Välitöntä syrjintää on esimerkiksi tilanne, jossa
· esimies (vaikka käytännössä työvuoroista sovittaisiinkin yhteisessä kokouksessa) määrittelee työvuorot sukupuolen perusteella eikä jaa niitä tasapuolisesti miehille ja naisille.
· naispuolinen pastori siirretään pois hänelle jo määrätystä työtehtävästä esimerkiksi naispappeuteen torjuvasti suhtautuvan vierailijan pyynnöstä.
· kirkkoherra sijaisia valitessaan, vierailijoita kutsuessaan tai muissa vastaavissa tilanteissa käyttää sukupuolta valintaperusteena, vaikka siihen ei ole työn sisällöstä tai tasa-arvosuunnitelmassa todetusta henkilöstön tasaiseen sukupuolijakoon pyrkimisestä johtuvia perusteita.

Yleinen työelämää koskeva lainsäädäntö kieltää myös välillisen syrjinnän. Tällainen tilanne saattaa aiheutua esimerkiksi tasapainottelusta erilaisten näkemysten välillä. Välilliseksi syrjinnäksi on katsottava tilanne, jossa
· kirkkoherra työvuoroja jakaessaan pyrkii tasapuolisuudesta huolimatta tosiasiallisesti jakamaan työtehtäviä sukupuolen perusteella välttääkseen esimerkiksi naispapin ja naispappeuteen torjuvasti suhtautuvan joutumisen samaan jumalanpalvelukseen.
· osapuolten yksimielisellä tahdolla pyritään tekemään työvuorojärjestelyjä naispuolisen papin tai naispappeuteen kielteisesti suhtautuvien toiveiden mukaisiksi näiden sukupuolen perusteella.

Mikäli työntekijä joutuu työtovereidensa, kirkollisten järjestöjen edustajien, luottamushenkilöiden tai seurakuntalaisten taholta fyysisen tai psyykkisen painostuksen kohteeksi, työnantajan velvollisuutena on
· huolehtia mahdollisuuksiensa mukaan henkisestä ja fyysisestä työsuojelusta. Esimerkiksi tilanne, jossa papille ei jaeta ehtoollista hänen sukupuolensa vuoksi, on kielletty. Esimiehen on syytä antaa sellaisesta menettelystä huomautus alaiselleen (KJ 6:3 §).

Luottamushenkilöillä ei ole suoraa työnjohto-oikeutta papistoon tai muuhunkaan henkilökuntaan. Silti luottamushenkilötkään eivät seurakunnan päätösvaltaa käyttäessään (esimerkiksi viranhaltijan valinta) saa syyllistyä syrjintään. Kirkkoherra vastaa ns. hengellisen työn työntekijöiden työnjohdosta.

Työnhakijoiden tasa-arvoisesta kohtelusta voidaan työhön otettaessa poiketa ainoastaan tasa-arvosuunnitelman perusteella, jolla pyritään saamaan tiettyihin seurakunnan tehtäviin tasapuolisesti miehiä ja naisia (ns. positiivinen syrjintä).

Seurakuntalaisella on KJ 2:24 §:n mukainen oikeus valita kirkolliseen toimitukseen oman seurakuntansa pappi.

Piispan tehtäviin kuuluu
· seurakuntien ja pappien valvonta,
· valvoa, että kirkon tehtävään kuuluvia toimia hoidetaan seurakunnissa uskollisesti kirkon tunnustuksen, kirkkolain, kirkkojärjestyksen ja kirkon vaalijärjestyksen sekä niihin perustuvien määräysten ja ohjeiden mukaan,
· tukea ja ohjata hiippakuntansa pappeja heidän työssään sekä valvoa, että he hoitavat pappis- ja papinvirkansa velvollisuudet ja
· edistää hyvää työyhteyttä seurakunnissa.

Tuomiokapitulin ja lääninrovastin vastaavasta valvontavelvollisuudesta määrätään erikseen. Pappisvihkimyksestä päättävät piispa ja tuomiokapituli yhdessä. Erillisvihkimystä miehille tai naisille ei voida järjestää, koska se olisi syrjintää. Tuomiokapituli seurakuntapastorin virkamääräyksiä antaessaan ei voi ottaa huomioon asianomaisten sukupuolta, jollei se perustu seurakunnan tasa-arvosuunnitelmaan, jossa pyritään siihen, että miehiä ja naisia olisi näissä viroissa tasapuolisesti.

Työntekijän velvollisuudet
Yleinen työelämää koskeva ja kirkollinen lainsäädäntö edellyttävät, että viranhaltija
· hoitaa kaikki hänen virkaansa kuuluvat työtehtävät,
· toimittaa jumalanpalveluksen ja viettää ehtoollista kaikkien pappien kanssa sekä
· ei voi virkaansa hoitaessaan yksipuolisesti kieltäytyä suorittamasta virkatehtäviään.

Pappi ei voi virkaansa hoitaessaan kieltäytyä yhteistyöstä toisen papin kanssa. Naispapilla on velvoite suostua esimerkiksi alttariyhteistyöhön naispappeuteen kielteisesti suhtautuvan kanssa. Yhteistyön velvoite koskee kaikkia työtilanteita ja myös kaikkia työntekijöitä.

Kirkon työntekijä ei voi käytännön työssään noudattaa sellaista yleisestä lainsäädännöstä tai kirkolliskokouksen päätöksestä poikkeavaa vakaumustaan, jolle ei ole lain turvaamaa suojaa. Työnantaja siis tosiasiallisesti velvoittaa naispappeuteen torjuvasti suhtautuvan kirkon työntekijän työtehtäviin, jotka voivat olla henkilön oman vakaumuksen vastaisia.

Työntekijällä on oma vastuunsa omasta ja työtovereittensa henkisestä ja fyysisestä työturvallisuudesta. Työntekijän
· asenne tai vakaumus ei saa aiheuttaa työtoverille terveyttä vahingoittavia seurauksia. Työtoveri ei kieltäydy yhteistyöstä tai pyri välttämään sitä työtoverinsa vakaumuksen tähden.

Kirkon työntekijän toimintavapaus
Ponnen tarkoittama kirkon työntekijän toimintavapaus merkitsee lähinnä sitä, että torjujilla on oikeus toimia kirkon eri viroissa ja tehtävissä. Naispappeutta vastustavaa mielipidettä ei pidetä harhaoppisena. Naispappeuden vastainen vakaumus ei voi kuitenkaan näkyä työtehtävien hoitamisessa. Naispappeuteen torjuvasti suhtautuvalla on edelleen oikeus tulla vihityksi papiksi, mutta hänen tulee sitoutua kaikilla tasoilla yhteistyöhön naispappien kanssa.

Sanktiot
Työryhmä katsoo, että erilaisista virkanäkemyksistä aiheutuvat ongelmat tulee ensisijaisesti hoitaa pastoraalisten keskustelujen avulla. Esimiesasemassa oleva toimii tämän mukaisesti toivotun päämäärän saavuttamiseksi. Mikäli viranhaltija keskusteluista huolimatta kieltäytyy yhteistyöstä, tilanteeseen kuitenkin tulee puuttua tilanteesta riippuen
· huomautuksen antamisella (KJ 6:3 §) tai
· kurinpitomenettelyn (KL 23 luku) käynnistämisellä (pappi, vakinainen lehtori, kanttori).

Muiden viranhaltijoiden ja työsopimussuhteisten kohdalla voidaan käyttää tilanteesta riippuen
· huomautusta (viranhaltija),
· varoitusta (työsuhteinen työntekijä) tai
· irtisanomismenettelyä (KL 6:8 a §; TyöSopL 7 ja 9 luku).

Esimiehen tai toimivaltaisen kirkon elimen lisäksi esimerkiksi työsuojelupiirit saattavat puuttua virkakäsityksestä johtuvaan syrjintään. Sekä syrjintä että työnantajatahon puuttumattomuus syrjivään tilanteeseen voivat kärjistyneissä tilanteissa johtaa jopa rikosoikeudellisiin seuraamuksiin. Vastuuseen voi joutua sekä kaikki esimiesasemassa olevat että luottamushenkilöt.

Valmistusvaliokunta
Valmistusvaliokunta toteaa, että piispainkokouksen asettama työryhmä on kattavasti selvittänyt pappisviran naisille avaamiseen liittynyttä kirkolliskokouksen päätöstä ja sen seurauksia kirkossamme.

Työryhmä ei ehdota, että kirkossamme tarvittaisiin joitain uusia toimenpiteitä. Pikemminkin se katsoo, että kirkolliskokouksen päätös, kirkollinen lainsäädäntö sekä yleinen työmarkkinalainsäädäntö antavat täysin riittävän perustan asioiden hoitamiseksi. Yksinkertaistetusti voidaan todeta työryhmän esittävän, että seurakunnissa, joissa perustehtävän hoito virkakysymyksen tähden on häiriintynyt, tilanteen normalisointi edellyttää ainoastaan voimassaolevan lainsäädännön noudattamista.

Kysymys kirkon virasta on haitannut vain harvojen seurakuntien elämää. Silti nämä muutamatkin tapaukset ovat liikaa. Virkakysymyksen ei soisi muodostuvan evankeliumin asian esteeksi.

Toisaalta vaarana on myös tilanteen kärjistyminen. Yhä edelleen on tarpeen korostaa työryhmän tavoin, että ensisijaisesta asiat tulee ratkaista pastoraalisten neuvottelujen avulla. Poikkeuksellisen kärjistyneissä tilanteissa saatetaan tarvita myös muita toimenpiteitä.

Valmistusvaliokunta ehdottaa, että piispainkokous käy mietinnöstä tässä vaiheessa lähetekeskustelun. Samalla se katsoo, että mietintö voidaan lähettää kirkkohallitukselle, tuomiokapituleille, seurakunnille ja kirkollisille järjestöille tiedoksi. Näille tahoille voidaan tarjota mahdollisuutta antaa työryhmän mietinnöstä lausuntonsa 15.5.2006 mennessä. Lausunnon antaminen ei tietenkään ole välttämättömyys, mikäli asianomainen taho katsoo, että lausunnon antamisella ei ole sen kannalta erityistä merkitystä.

Lisätiedot: Kalervo Salo, puh. (09) 1802 288.

Päätösehdotus:
Piispainkokous päättänee
1. käydä työryhmän mietinnöstä lähetekeskustelun;
2. lähettää mietinnön tiedoksi kirkkohallitukselle, tuomiokapituleille, seurakunnille ja kirkollisille järjestöille sekä tarjota heille mahdollisuutta antaa lausunto työryhmän mietinnöstä 15.5.2006 mennessä; ja
3. palata kysymykseen toimenpiteistä seuraavassa piispainkokouksessa.

Käsittely:
Kalervo Salon esittelypuheenvuoron lisäksi puheenvuoroja käyttivät Vikström, Pihkala, Salmi, Luoma, Laitinen, Pesonen, Huotari, Mäkinen, Molina, Riekkinen, Huovinen, Vahtola, Kivelä, Heikka, Paarma ja Kuparinen.

Keskustelussa todettiin asian olevan hankalan. Ratkaisua tulisi etsiä suunnasta, joka vähiten vahingoittaa kirkkoa. Naispappeuden vastustajien joukko on pieni, mutta äänekäs.

Piispainkokouksen keskustelussa oltiin yhtä mieltä siitä, että yhteiskunnan lainsäädäntö koskee myös kirkkoa. Menettelytavasta ei kuitenkaan oltu kaikilta osin samaa mieltä. Monet piispainkokouksen jäsenet katsoivat, että päätösehdotuksen mukainen lausuntojen antamisen mahdollisuus on tarpeeton. Työryhmän esittämä suositus voitaisiin antaa jo tässä kokouksessa ja se voisi merkittävällä tavalla selkiyttää tilannetta kirkossamme. Asian lykkääminen olisi vahingollista. Joissain puheenvuoroissa katsottiin, että asia voitaisiin antaa tuomiokapituleille tiedoksi ja toimenpiteitä varten. Toiset katsoivat, että asia ei ole vielä kypsä päätettäväksi, vaan tuomiokapitulien tulisi voida antaa siitä lausunto. Suosituksen pastoraalista ulottuvuutta tulisi erityisesti vielä kehittää.

Laitinen esitti Pihkalan kannattamana, että asia palautetaan valmistusvaliokunnalle seuraavaksi päiväksi uudelleen valmisteltavaksi. Äänestyksessä ehdotus sai 18 ääntä.

Päätös:
Asia palautettiin uusintavalmisteluun käsiteltäväksi seuraavana istuntopäivänä.
(Jatkokäsittely 19 §:ssä)